Tajusin luisteluradan reunalla, että rohkeus ja itsetunto ovat kaksi eri asiaa

Eräänä talviaamuna saatoin lapsen luistelemaan luokkansa kanssa. Kun luistimet oli vaihdettu ja aika mennä jäälle, pysähtyi lapsi radan reunalle.

“Äiti, minä en osaa luistella”, hän totesi ja alkoi kammeta itseään takaisin penkille. Tilanne oli erikoinen, sillä lapsi oppi luistelemaan jo aiempana talvena ja olin omin silmin nähnyt hänen luistelevan ja jopa pelaavan jääkiekkoa. Kyse ei siis ollut taidosta.

Mutta rohkea luonne ja hyvä itsetunto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Ja vaikka niitä yleensä olisikin, saattaa joskus niin aikuiselle kuin lapselle iskeä hetkellinen pula toisesta tai molemmista.

Sanoin lapselleni, että ihan kaikki elämässä lähtee itseensä uskomisesta. Jos toistelee itselleen ettei osaa, tekee asian itselleen vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi oppia. Sanoin, että tiedän hänen osaavan koska olen nähnyt sen omin silmin. Sanoin myös, että hän kehittyy vielä paremmaksi, kunhan uskaltautuu harjoittelemaan. Kaverit kannustivat vieressä.

Sitten lähdin töihin. Istuin autoon, mietin tuota keskustelua ja omaa käyttäytymistäni. Kuinka monta kertaa olen itse lakannut uskomasta itseeni, vaikka tiedän osaavani? Monta. Kuinka monta kertaa olen ruvennut jännittämään juuri ennen h-hetkeä, vaikka tiedän pärjääväni? Monta.

Kuinka monesti olen verrannut itseäni toisiin – kokeneempiin, vanhempiin ja kehittyneempiin. Ajatellut, että olen aika hyvä monessa asiassa mutta en huippuhyvä missään. Kuinka monta kertaa elämäni varrella olen yrittänyt pärjätä yksin, vaikka mulla on ollut maailman parhaat ystävät ja perhe koko ajan ympärilläni? Monta.

On huomattavan paljon helpompi kannustaa toista itselle rakasta ihmistä kuin itseään. Mitä, jos puhuisimme itsellemme samalla tavalla kuin puhumme rakkaimmille?

Tämä keskustelu myös ajoittui hauskasti tilanteeseen, jossa omassa elämässäni on meneillään isoja muutoksia. Olen viime viikkoina kuvaillut fiilistäni seuraavasti:

Seison uimahallin hyppytornissa. Haluan hypätä uuteen ja merkitykselliseen, syvään päähän. En edes pelkää pudotusta, mutta jokin minussa nojailee kaiteeseen ja keksii tekosyitä himmailla vielä vähän.

Ehkä nyt onkin oikea aika laittaa ne luistimet jalkaan ja painua radalle, hypätä hyppytornista sukelluksiin kohti uusia seikkailuja!

Ja ai niin. Lapsi halusi mennä luistelemaan uudestaan heti seuraavana päivänä.

Kirjoittaja on lauluntekijä, äiti ja entinen uimahallin työntekijä.